Onnenkyyneleitä

Istun taas lentokoneessa ja katselen ikkunasta kaukana alhaalla lipuvaa repaleista pilviverhoa. Satunnaisista aukoista näkyy pala maata, mutta en tiedä minkä valtion alueella parhaillaan lennämme. Pellot, metsät, tiet ja kylät jäävät nopeasti taakse. Taivaanranta tuntuu jatkuvan loputtomiin ja sanomaton pienuuden tunne valtaa hetkeksi ajatukset. Koneen äänet tuntuvat jotenkin etäisiltä ja vaimeilta. Ihmisten puheensorina, moottoreiden humina, lapsen itku ja ajoittaiset lentoon liittyvät kuulutukset tuntuvat niin tutuilta ja samalla kuitenkin niin erilaisilta. Minua nukuttaa ja painan silmäni kiinni. Siinä unen ja valveen rajalla ollessani mieleni täyttää kiitollisuus Jumalalle siitä elämäni suloisesta etuoikeudesta, että sain taas käydä Israelissa ja että mukanani oli taas uusi ryhmä suomalaisia nuoria aikuisia.

Kun kaksi viikkoa aiemmin katselin tuota uutta ryhmää, oli joukossa vain muutamia tuttuja ihmisiä. Suurimmasta osasta en tiennyt yhtään mitään. Minkälaisia ihmisiä he oikein ovat? Minkälainen tarina heillä olisikaan kerrottavanaan? Miksi he ovat lähdössä Israeliin? Mitä he tekevät työkseen? Mistä he unelmoivat ja mistä he haaveilevat? Oli paljon kysymyksiä, mutta vähän vastauksia. Aika paljon voi ihmisestä päätellä jo ensihetkistä. Joku on aika arka ja hiljainen, sellainen tarkkailevampi ja mietteliäämpi tapaus. Toinen on iloinen ja innokas. Sellainen, joka melkein lentää jo pelkän ajatuksen voimalla. On poikaa ja tyttöä, miestä ja naista, kaikki matkalla Israeliin.

Vastoin suomalaista kansanperinnettä osa ryhmästä onnistuu ystävystymään jo menomatkalla. Ne sellaiset Jumalan lapset, jolle on suotu aimo annos sosiaalisuutta juttelevat pian kuin olisivat aina olleet sydänystäviä. Osa on yön lennosta aivan uupuneina ja jollakin alkaa huumorikin olla koetuksella. Yhdessä valvottu yö kertoo paljon toisen luonteesta. Lentokentällä saan tavat vihdoin vanhoja tuttujakin: Oppaamme Erez Bar David tulee ryhmäämme vastaan. Tämä Viinijärvellä asunut, Joensuussa opiskellut messiaaninen juutalainen säikäytti minut pahan kerran puhumalla selvää suomea kun ensi kerran tapasimme. Tuntuu upealta nähdä hänet jälleen.

Hienoa on myös nähdä hovibussikuskimme Roni . Nähdessään minut hän laittaa kätensä sydämensä päälle ja tulee sitten halaamaan. Olen aina halunnut jutella Ronin kanssa enemmän. Mitä hän ajattelee meistä? Ymmärtääkö hän miksi me olemme täällä ja miksi tulemme aina uudestaan? Roni ei puhu englantia muutamaa sanaa enempää ja oma hepreantaitonikin on olematon. Nousemme Ronin bussiin ja ajamme halki heräävän Israelin kohti Nasaretia. Roni ojentaa karkkia ja sanoo: ”Hienoa nähdä sinut jälleen.” Se tuntuu minusta paljon enemmältä kuin vain kohteliaisuudelta.

Muistan vielä elävästi ne ihmiset, jotka Jumala toi juuri tälle matkalle, juuri tämän syksyn lehtimajanjuhlille. Nautin vuorisaarnan vuoresta, Galilean järvestä, Masadasta, Gamlasta, Kuolleestamerestä, kastehetkestä Jordanilla ja beduiiniteltasta. Minä iloitsen jokaisesta rukoushetkestä, opetustuokiosta ja ylistyslaulusta. Kiitän jokaisesta naurusta, upeasta yhteydestä, mahtavista juhlista, uusista ystävistä, vanhoista ystävistä ja auringonpaisteesta. Toivon, että ne ihmiset jotka Jumala antoi meille näille juhlille, kokivat että me arvostamme ja rakastamme heitä. Toivon, että he muistaisivat sen mitä Jumala on tehnyt Israelissa. Rukoilen, että hekin kasvaisivat rakastamaan ja tukemaan Israelin kansaa ja seisomaan sen rinnalla.

Istun koneessa ja käyn mielessäni läpi taakse jääneet päivät. Olen henkisesti väsynyt, mutta hengessäni täynnä voimaa ja kiitosta. Pidän silmäni kiinni ja kuuntelen koneen ääniä. Vastoin suomalaista kansanperinnettä itken muutaman kyyneleen. Ne ovat onnenkyyneleitä.

Rami Lehtola