En vain voi lopettaa itkemistä. Ympärilläni lepattavat miljoonat pienet kynttilän liekit. Rauhallinen ääni luettelee lasten nimiä, ikiä ja asuinpaikkoja. En voi lopettaa itkemistä. Jokainen lapsi, joka on samanikäinen jonkun oman lapseni kanssa saa minut puristamaan kylmää metallikaidetta rajummin. Käteni tärisevät surusta, vihasta, raivosta, toivottomuudesta, ties mistä. Tuhat ja yksi kysymystä raivoaa päässäni ilman ainoatakaan vastausta. Joku Grafted-nuori käy taputtamassa minua olalle. Hän vaistoaa tunteeni ja antaa minun olla rauhassa.

Astun lopulta ulos lasten muistomerkin sisältä kirkkaaseen ulkoilmaan. Laitan aurinkolasit silmilleni, etteivät punaiset silmäni näy. Aurinko paahtaa kuumasti. Keväällä vihreänä hehkuneet kasvit ovat väsyneet kuumuuteen ja vaihtaneet värinsä ruskean eri sävyihin. Näyttää melkein siltä, että kevään kukoistus on päättynyt tukahduttavan paahteen tuomaan kuolemaan. Juuri täällä kasvitkin puhuvat suoraan sydämeen.

Perheen isänä minua koskettaa kaikkein syvimmin juuri lasten kohtalo. Olisin jo itse museossa halunnut itkeä, mutta onnistuin kuin onnistuinkin säilyttämään miehisen suomalaisen ulkokuoren ja hammasta purren tukahduttamaan tunteeni. Mikä hieno suomalainen kansanperinne. Muistan, kuinka sydämeni pakahtui katsoessani kuvaa kahdesta lapsesta, jotka itkivät rääsyissään tienreunalla. Eikö kellään ole aikaa? Eikö kukaan auta? Katselin suurta kipsimallia Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleiristä. Pienet kumarat ihmishahmot kantavat ruumiita tikapuista kyhätyillä paareilla kohti polttouunia. Paareilla on kolmen lapsen ruumiit.

Mieleeni on myös syöpynyt yksinkertainen kuva pojasta keskellä Krakovan gettoa. Aivan liian pieni poika kävelee yksin keskellä ankeaa katua. Kuva suorastaan huutaa kysymyksiä. Onko hänellä kavereita? Onko hän saanut leikkiä tänään? Onko hänen nälkä? Missä hänen vanhempansa ovat? Mikä hänen nimensä on? Selvisikö hän? Muistaako häntä enää kukaan?

Ei ole ihme, että kaiken tällaisen keskellä lapset oppivat tukahduttamaan tunteensa. Toiset unohtivat nimensä ja identiteettinsä. Monet lapset opettivat itsensä olemaan liikkumatta, nauramatta, itkemättä ja puhumatta. Vapauden koittaessa pieni tyttö kysyi äidiltään: ”Äiti, saanko nyt itkeä?”
 En tiedä mitä äiti vastasi, mutta minä olisin sanonut: Itke kulta pieni, itke. Itke pois kaikki se tuska mitä pieneen sydämeen mahtuu. Sinun ei enää koskaan tarvitse olla itkemättä, nauramatta tai leikkimättä.

Emme käy sen tähden Jad Vashemissa, että me repisimme auki vanhoja haavoja. Käymme juhlimassa elämää. Me juhlimme sitä, että tänä päivänä on juutalaisia lapsia, jotka nauravat, itkevät, leikkivät ja tuntevat. Käymme muistuttamassa itsellemme mitä tapahtuu, kun sydämet kylmenevät.